Ihminen kauneimmillaan?

Naistenpäivähän tais mennä, mutta tässä onkin kyse sekä naisista että miehistä.

Jaksattehan lukea runon loppuun?

Mahdotonta ratkaista

Olen miettinyt toisenkin tuokion,

minä aikana ihminen kaunein on.

Valokummulla suojatun kotimäen

hänen lapsena leikkivän ensin näen,

sinitaivaan puhtaus silmissään,

sulot kutrit kullasta ympäri pään.

Elon nuoren siinä on aamunkoi,

jota päivä kaukainen purppuroi.

Hän on ystävä tähtien, enkelten,

hän on kevään kaunehin kukkanen,

hän on toivon nouseva, vihryt saari,

hän on auringon hohde ja sateenkaari.

Hänt’ aina ma katselen ihailuin

väliin kyynele-silmin, mut naurussa suin:

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Minä nuorukaisena sitten saan

hänet nähdä rientävän maailmaan.

On toiveita täysi ja uljas hän,

hän uhkuvi voimia elämän;

viel’ otsalla kirkkaus aamuinen

kuin sankari käypi hän riemuiten,

on poskilla verevä rusko,

poven täyttää luottamus, usko.

Hän seppelöidyllä purrellaan

elonvirtaa valmis on laskemaan,

meren aavan hän etsivi selkää,

ei kareja myrskyjä pelkää.

Sen tehdä, mi toisilta kesken jää,

sen voittaa, min vuoksi muut maatuu,

sen tahtovi hän, se on määränpää;

hän sen saavuttaa tahi kaatuu.

Kun silmänsä näen mä säihkyvän,

kun uhrauksiin on valmis hän.

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet kesässä kypsässä nähdä saan.

Häll’ on elämän vakavuus kasvoillaan;

hän taistelee ja hän tekee työtä,

tuul’ enemmän vastahan käy kuin myötä.

Hänen matkan varrella ainiaan

on pakko hillitä purjeitaan,

sillä keskellä kuohuvan aallokon

hänen pieni purtensa vaarass’ on.

Elo pettää niin monet toivehet

monet kuihtuvat kesken kukkaset;

minne kylvää hän, siitä toinen niittää,

häntä tuskin ketään muistaa kiittää,

joka riemu murehen myöskin tuo

valohetket kaikki ne varjon luo.

Hän on vavissut kohtalon ankaruutta,

kun huolen jälkeen sai huolta uutta;

hän onnen iskuista maass’ on maannut,

mut kilvoituksista vain ei laannut,

kun toipui, riensi hän taistoon samaan,

hän oppi itsensä unhottamaan,

hän velvollisuuttansa täyttäen

niin siirtyi päivästä toisehen.

Hiki virtaa otsalta, rinta lyö,

mut jalouden leimankin antaa työ.

Kun joskus hän pyyhkivi otsalta hien

ja huokaa hetkisen laidassa tien,

hänen katseessansa ja piirteissään

näen jälkiä kestetyn myrskysään,

näen suuren, ylevän ilmehen,

joka uhmii oikkuja hetkien,

jopa sortuessakin vielä on

luja pantti voittoisan taistelon…

Hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Hänet näen sitten vanhuuden syksyllä,

pää harmaana, hartiat kyyryssä;

ovat kasvot ryppyiset, silmiss’ on

valo lauhtunut ilta-auringon.

Tuoss’ sauvan turvissa astuu hän,

ja hän näyttää alati miettivän

tien kulkua kummuilta lapsuuden

sen loppuun, hautojen äärehen.

Hän matkan tappiot, harhailut

on kaikki tyynenä kuitannut.

Kun elon vaihtelevaiset kuvat

taas vuoroon hänelle ilmaantuvat,

hän niitä katsoo ja hymyää:

”Niin, unta vain oli kaikki tää!”

Hän lepää töistään ja odottaa

vain tuonen airutta kutsuvaa,

ja niin hän taipuu sen vietäväksi

kuin muinoin leikistä kehtoon läksi.

Ja armaat lapsuuden muistelmat

ja nuoren unelmat uhkeat,

ja parhaat hedelmät miehuustyön

ja kokoo, luon niistä kukkaisvyön,

jota kantain käypi hän tähystäin

unelmainsa uusihin maihin päin.

Kun kilvoituksien raueten

ja haudan-vuotehen aueten

hän kunniaseppele ympäri pään

käy luottavaisena lepäämään,

hän kaunis on, min’ en tietää vois,

minä hetkenä ihminen kauniimpi ois.

Alpo Noponen