Vanhojen huonekalujen uusi elämä

Mistä lie olen saanut sellaiset geenit, että mitään tarpeeksi vanhaa en haluaisi heittää pois. Kaikki ihanat vanhat esineet ja huonekalut pitää säästää, ja "sitten joskus kunnostaa"...

Meillä on kotona paljon uutta ja vanhaa sekaisin. Makuuhuoneessa lipasto on äitini tädin vanha. Toisessa makuuhuoneessa oleva pöytä on isältäni, jonain vanhana Jämijärven palkanlaskijan työpöytänä toiminut (isä varmaan selventää alkuperää kommenttilaatikossa...). Lisäksi siellä on äitini tädin vanha kirstu. Eteisessä on vanha ja kunnostettu penkki sekä ostettu, Pentikin vanha kaappi.

Keittiössä seinähyllynä toimii vanha lankku, jonka päälle on laitettu vanhoja purkkeja ja muita vanhoja esineitä.

Olohuoneessa on vanha ompelukonepöytä sekä äidin vaarin 60v lahjaksi saama nojatuoli, jolla on nyt ikää yli 60v.

 

Nojatuoli on verhoiltu ainakin kahteen kertaan, äitini verhoilutti sen 90-luvulla ja minä päivitytin sen nykypäivään 4 vuotta sitten. Kankaaksi olin valinnut päässäni kehittelemän mustan kankaan, jossa on valkoisia epämääräisiä kukkakuvioita. Mutta lopputulos onkin ruskea vaaleansinisillä palloilla :).

Nojatuolin uudet vaatteet, vanha kuosi näkyy edellisen postauksen ensimmäisestä kuvasta

Lisäksi olohuoneessa oleva sohvapöytä on vanha ja kunnostamamme. Sekin on muistaakseni äitini vaarin vanha, jonka hioimme ja maalasimme valkoiseksi.

Varastossa on vielä monta vanhaa ikkunanpokaa, penkki, iso kiulu, kaksi puusohvaa...

Uutta, meille itse ostettua on sänky, sohva, tv-taso ja lainassa oleva keittiönpöytä. "Kierrätettyä" uutta on äidiltä saatu vaatekaappi sekä siskolta saatu pojan pinnasänky. Aika vähän siis itse varta vasten hankittua huonekalua.

Pidän itse kovasti vanhan ja uuden sekoittamisesta. Aina ei vain tiedä miten yhdistellä uusia ja vanhoja hyvällä tavalla. Lisäksi olisi kiva kunnostaa huonekaluja, mutta kun ei ole mitään tilaa. Sisällä jos tekee, niin pöly on valtava, joten pitää entisöidä kesäisin mutta silloinkin on aina niin paljon muuta tekemistä... Josko sitten joskus tulevaisuuden omakotitalossamme olisi autotallin yhteydessä työverstas ;)

Vanhan haalimiseen ei riitä vain omien sukulaisten vanhat huonekalut, vaan haksahdin ostamaan ystäväni isovanhemman jäämistöstä kaksi kaunista nojatuolia. Kuva niistä iski niin tajuntaan, että tein heti alustavan varauksen. Mieskin oli yllättävän myönteinen asialle, ilmeisesti tuolit tekivät häneenkin vaikutuksen. Tuolit sijoitettiin olohuoneeseen, kun ei muualle mahdu. Sopivat kyllä sinnekin ihan hyvin ja tuovat lisätilaa istumiselle.

Vähän huono kuva uusvanhoista tuoleista, mutta nyt ei jaksa siivoilla uutta kuvaa varten. Siskontyttö samassa kuvassa lahjapaketteineen, olipas ollut tyttö kilttinä :)

Samaisesta jäämistöstä ostin itselleni mallinuken. En yhtään tiedä mitä sillä teen, mutta kun nuken mitat täsmäsivät täsmälleen omia mittojani, niin tilaisuutta ei vain voinut ohittaa :). Pään kun jostain vielä sille keksisi... :)

Yksi suuri on joukosta poissa

Joulukuun alussa oli muutama raskas päivä. Rakas koirani Leevi liiteli koirien taivaaseen. Pitkän ja terveen elämän sai Leevi elää, 16v ja päivän vajaa 2kk.

Leevi syntyi meille kotiin kun sen emä Musti oli käynyt jälleen kerran harvinaislaatuisesti omalla retkellään. Muistan sen tiistai-illan kun tulin raveista kotiin, hoitohevoseni Barbelope juoksi silloin kilpaa Teivossa. Silloin kymmenen aikaan Leevi oli jo syntynyt. Muita pentuja ei vain tullut ja Musti vietiin seuraavana aamuna eläinlääkäriin leikkaukseen. Seuraavana päivänä syntyi sitten Tessu.

Pennut olivat aluksi nimeltään Riku ja Iina. Riku tuli Richard Gerestä, ja Richard Gere taas poikapennun harmaa-ruskeasta juovasta pään poikki, Iina tais tulla jostain Mustiina-väännelmästä. Loppuviimein nimet muuttuivat Leeviksi ja Tessuksi. Pennut piti luovuttaa pois pieninä, muistan kun äidin työkaveri tai joku muu vastaava kävi pentuja katsomassa. Jostain syystä meidän lasten vaatimuksesta kuitenkin pennut jäi silti meille. Leevistä tuli minun koira ja Tessusta siskoni koira.

Pennut olivat tietysti pentuikäisinä kovin rasittavia... Koulusta kotiin tullessani jouduin siivoamaan niiden sotkuja, koska olin ensimmäisenä kotona. Muutamia tapetteja ne repivät seinistä, söivät kirjahyllystä kirjojen päätyjä ja erään kerran oli äidin lankalaatikon lankakerät kieputettu ympäri taloa :). Naurattaa nyt, muttei silloin! Niin ja vieläkin on tallessa kirjoja, joista ei tiedä mitä ne ovat, ennen kuin ottaa hyllystä käteen ja katsoo muuta kuin rihmaista päätyä.

Yhtenä päivänä Musti päätti näyttää pennuille maailmaa. Naapurin rouva kävi siskolleni sanomassa, että onkohan ne teidän koirat, jotka jolkottelee kohti Tamperetta... sisko siitä juoksi muistaakseni hakemassa isän auton lainaan ja ajoi koirien perään. Kotiin tulivat :).

 Emä ja pennut nojatuolissa, vuosi 1996 loppu tai 1997 alku. Leevi istumassa.

 

Leevi ja Tessu vappuhuumassa 1998

Muistan kun Leevi hyppäsi aidan yli tiellä kävelevän naisen luo ja nosti koipeaan sen jalalle... Pispalaan muutettuamme muistan kun ulkoilutin kolmea koiraa yhtäaikaa. Räksyttivät tietysti vastaantuleville koirille, pystykorvaisia kun olivat. Kerran eräs vastaantullut tunnettu pispalalainen vanha mies tipsunsa kanssa sanoi, että kyllä maailmaan ääntä mahtuu :). Tämän jälkeen en enää stressannut niin kovasti koirien haukkumisesta.

Leevi 2005

Leevi lähdössä etsintäharjoitukseen 2006

Muuttaessani kotoa Viialaan ja aloittaessani siellä työt, tuli Leevi mukaani. Pyöräilin töihin aamulla ja Leevi jolkotti vieressä. Tallilla se oli hyvä vahtikoira, ilmoitti haukulla kun tuli hevosenomistajia tallin pihaan, mutta oli aina hyvin ystävällinen vieraille. Alkuun se juoksi perässä kun ajettiin hevosta rataa ympäri. Hyvin nopeasti ymmärsi, että rata on pyöreähkö ja hevoset ohjastajineen palaa aina takaisin samaan pisteeseen. Leevi oppi odottamaan tallin edessä ja laskemaan aikaa, kuinka kauan meni hölkätä rata ympäri, sillä kun tietty aika oli ylitetty, Leevi ymmärsi, että hevonen oli siirtynyt kävelyvauhtiin radan takana, mikä taas tarkoitti sitä, että valjakko oli palaamassa talliin. Sitten siellä viimeisessä mutkassa Leevi jolkotteli vastaan :). Muistan, kun ajettiin hiittiä isolla porukalla, niin aina Leevi minut etsi ja minun hevoseni perässä käveli takaisin tallille.

Pari kertaa Leevi jäi tallille kun lähdin illaksi raveihin. Yhden kerran jätin sen autoon, koska ajattelin, että se on tuttu paikka. Leevi oli nakertanut turvavyön lähes poikki. Seuraavalla kerralla Leevi jäikin sitten sen hevosen karsinaan, joka raveihin oli lähtenyt, tämä oli parempi paikka kun ympärillä oli vain levyseinää ja sahanpurua :).

 

Harvinainen näky vuonna 2007, Leevi nakertamassa keppiä

 

Leevi ja Kari-kissa 2007

 

2007

Leevi nauttii kevätauringosta 2007

Pentuaikojen jälkeen kun palasin Ruotsista Suomeen, Leevi oli hieman sellainen nurkassamakoilijatyyppi. Yhdeksän vuotta sitten aloitin pelastuskoiraharrastuksen ja sain ottaa Leevin mukaan vaikka Pipin kanssa sinne alunperin meninkin. Leevi osoittautui alussa haastavaksi, koska sitä ei oikein kiinnostanut namit eikä ihmiset. Pian se kuitenkin huomasi, mitä tässä haetaan. Ihmisen löytymistä, HAUKKUMISTA ja makkaran syömistä. Se osoittautui luonnonlahjakkuudeksi tässä lajissa ja suoritti tarvittavat kokeet hälytysryhmään pääsemiseksi reilussa vuodessa (maaliskuussa 2004 aloitettiin treenaus ja hälytysryhmään se pääsi toukokuussa 2005, yleensä hälytysryhmään pääsemiseksi menee aikaa kouluttamiseen 2-4 vuotta). 7-vuotiaana sen ei tarvinnut hötkyillä kuten pentukoirien ja lisäksi sen ja minun suhde oli muodostunut hyväksi ja sen kouluttaminen oli helppoa. Toki alussa olimme epävarmoja, mutta kokemuksen myötä meistä tuli varsin toimiva pari, ainakin omasta mielestäni. Leevi olikin mukanani etsinnöissä vuosina 2005-2010. Yhdessä etsinnässä Leevi löysi kadonneen.

 Leevi 2008

Leevin luonteesta kertoo myös se, kuinka helposti se sopeutui myös toisen ohjaajan alla toimimiseen. Ystäväni Katja ei voinut käyttää vanhaa Ida-koiraansa enää etsinnöissä ja koska minulla oli kaksi hälytyskoiraa (Pippi pääsi hälytysryhmään vuonna 2006), niin Katja ohjasi Leeviä muutamissa etsinnöissä. Heillekin muodostui varsin toimiva suhde.

 

Leevi mökkitiellä 2008

Leevi kävi vielä treeneissä vaikka hälytysryhmässä lopettikin vuoden 2010 syksyllä. Sen kuulo heikkeni niin, etten uskaltanut pitää sitä enää metsässä vapaana, kun se vain mennä jolkotti omaa tahtiaan ja olisi saattanut kadota minulta, tätä en halunnut. Ja tietenkään etsinnöissä ei oikein olisi voinut toimia vapaana, koska se ei ehkä itse tajunnut, ettei enää kuullut. Treeneissä Leevi oli kuitenkin edelleen hyvin innostunut ja monesti se koira, jota jouduttiin rauhoittelemaan harjoituksen aikana oli 14v Leevi. Pennutkin olivat kuuliaisempia :). Mutta vanhalle koiralle sitä sallii vähän humputtelua ja rennompaa otetta, tarkoitus kun ei enää ollut tavoitteellisesti treenata vaan antaa vanhalle koiralle virikkeitä. Reiluun vuoteen en enää kuitenkaan ottanut Leeviä mukaan treeneihin, koska en kokenut järkeväksi vanhalle koiralle monen tunnin autossa istumista ja haukkumista vain nopean pikkutreenin vuoksi. Pipin kanssa treeneihin suunnatessani mies piilotti Leeville kotona nameja eri puolille taloa ja Leevi sai sitten käyttää nenäänsä siellä.

 

Leevi metsässä haukkumassa kadonnutta 2009

 

Leevi mökkijäällä 2009

 

Leevi syksyllä 2009

Viime talven aikana Leevin kunto alkoi mennä alaspäin, 15 vuoden iässä siis. Kevät meni kuitenkin vielä hyvin, Leevi oli hyvinkin pirteä ja reipas lenkeillä. Kesäkuussa käytin Leeviä osteopaatilla, Leena Piiralla, yhdellä Suomen taitavimmista koiraosteopaateista. Hieroja ei uskaltanut enää noin vanhaa koiraa hieroa, olisi ollut sydämelle kova rasitus. Piira ei löytänyt Leevistä mitään suurta vikaa, pientä vanhuuden tuomaa jäykkyyttä ja lantion jäykistymistä oli ilmeentynyt. Kesä jatkettiinkin iloisesti tietäen, että se kesä olisi Leevin viimeinen kesä. Syksyllä Leevi alkoikin mennä sitten enemmän huonommaksi. Takapää välillä heittelehti, kun hermosto ei saanut viestejä takajaloille ajoissa. Lenkit lyhenivät, mutta sisätiloissa Leevi oli vielä varsin reipas. Ruoan suhteen siitä tuli äärimmäisen valpas. Se kerjäsi pojan ruoka-aikoina hyvin tiiviisti syöttötuolin vieressä ja imuroi ahkerasti keittiön laittioita ja mattoa. Vei jopa pojan ja muiden kädestä ruokaa, jos vain tilaisuuden sai. Suuhun sille kelpasi lähes kaikki, vaikka olikin nuorempana ollut hyvin nirso. Tomaatti, viinirypäle, ananas, you name it. Ainoa, jonka Leevi sylkäisi pois oli lehtisalaatti :).

 

Leevi vesistöetsintätreeneissä 2010 (kadonnut on laiturin alla)

 

Leevi jälleen kerran mökillä 2010

Syksyn mittaan tein päätöksen, että ennen runsaan lumen tuloa, on Leevin päästävä pois. Lumessa eteneminen ei enää sille olisi ollut helppoa ja itselleni oli helpompaa kun oli selkeä joku takaraja päätökselle. Marraskuun alussa olin jo soittamassa eläinlääkäriaikaa, mutta päätin kuitenkin vielä katsella päivä kerrallaan kun Leevi tuntui hetkellisesti piristyvän. Joulukuun ensimmäisenä viikonloppuna tein kuitenkin päätöksen, että Itsenäisyyspäivän jälkeinen perjantai olisi Leevin viimeinen. Leevin elämänilo alkoi pikkuhlijaa kadota eikä se enää sisälläkään ollut kovin valpas, vain ruoka sai sen piristymään. Häntä ei heilunut eikä se ollut oma itsensä. Edeltävänä perjantaina oli Katja meillä kylässä ja yhdessä muistelimme hyviä aikoja. Silloin alkoi myös sataa lunta, Leevi meni takapihalle nurmikolle, laittoi makuulle ja makasi lumituiskussa. Tästä osasin jo päätellä, että Leevi alkoi kaivata pois.

 

Leevi ystävien kanssa jäällä 2011

 

Leevi ja 15-v synttärikakku. Synttäreille tuli paljon ystäviä!

Itsenäisyyspäivänä vietimme kivan päivän, aamusta ulkoilimme kunnolla ja otimme joulukorttikuvia, siskoni perhe vieraili myös silloin ja edellisen viikonlopun Leevi oli saanut viettää äitini luona.

Joulukuun 7.päivä perjantaina Leevi teki saman kuin edellisenäkin perjantaina, meni takapihan lumihankeen maata eikä katsellut sisälle. Tällöin olin aivan varma siitä, että ajoitus oli aivan oikea. Lähdimme äidin kanssa viemään Leeviä viimeiselle matkalleen. Olo oli surullinen, musertunut mutta jollain tavalla myös helpottunut. Nyt Leevi pystyisi taas juoksemaan ja riehumaan, lisäksi pilven reunalla sitä oli vastaanottamassa Tessu ja Musti. Perhe oli jälleen koossa.

 

Rakas ystäväni 6.12.2012

 

Viimeinen Leevistä otettu kuva vain hetkeä ennen poismenoa <3

Yrtteilyä

Viime keväänä ostin muutamia pusseja erilaisia yrttejä. Keräsin viinirypälerasioita ja ostin pari pientä "kasvihuonelaatikostoa" kaupasta. Sitten laitoin multaa, kylvin siemenet ja hellästi kastelin. Ja ei muuta kuin odottamaan. Nopeasti mullasta nousikin pienenpieniä taimia. Lajikkeista kylvin basilikaa, sitruunabasilikaa, kolmea erilaista tomaattia ja mansikkaa.

Vasemmalla tavallinen basilika ja oikealla sitruunabasilika

 Alinna sitruunabasilika, keskellä basilika ja ylinnä tomaatti.

Mansikat eivät kovin suuriksi kasvaneet (5-10mm korkeutta...) ja päätyivät tuhoon. Basilikapussissa luki, että kylvä reilusti, on huono itämään. Mutta minun käsittelyssä basilikan tuotanto suorastaan räjähti käsiin. Niitä iti niin paljon, että en saanut kaikkia koulittua ajoissa isompiin astioihin ja osa joutuikin kumartumaan kohti maan pintaa... Myös pienempi sittuunabasilika lähti hyvin kasvuun, kuten myös eri tomaatit.

Hieman tuo kouliminen myöhästyi, ja siksi sadon kylväminen siirtyi elokuulle. Tosin ei tuo Suomen kesäkään yhtään edistänyt yrttieni kasvua, koko ajan niin kylmää, ettei tomaatitkaan kukkineet.

 

Basilikan kouliminen vaiheessa

 

Kouliminen oli lähes kirurgin ammattiin verrattavissa olevaa millin tarkkaa työskentelyä, jottei herkän basilikan hennot juuret mene poikki

Siirsin kesä-heinäkuussa yrtit ulos keittiön seinustalle lounaissuuntaan. Sieltä saatiin basilikaa hakea salaatteihin vaikka kuinka. Sitruunabasilikassa on mielenkiintoinen maku, hyvin voimakas ja erilainen kuin tavallisessa basilikassa. Tomaatin taimet kasvoivat suuriksi, mutta yhtään raakiletta ei kovasta lannoittamisesta huolimatta tullut kuin vasta elokuussa. Silloin jotkut taimista sentään innostuivat kukkimaan, joten kyllä sieltä vielä raakileita tuli. Mutta raakileet eivät ruvenneet punertamaan millään...

No, ostin alkukesästä varuiksi valmiin, isohkon amppelitomaatin. Vaan ei sekään kovasta kukkimisesta ja lannoittamisesta huolimatta oikein valmistanut hedelmiä. 3 tomaattia siitä syötiin kesällä. Siihen tuli sentään paljon raakileita, mutta kun ei aurinko paistanut, niin ei ne oikein kypsyneetkään. Syys-lokakuussa nostin amppelin sisälle ja sitten raakileet alkoivat punastua. Tosin suurin osa kypsyi vasta kun lehdet kuolivat. Kivan näköinen oli amppeli sisällä, ruskeat kuivuneet oksat ja punaisia tomaatteja.

Valtavan suuri ja hieno ja ihana ja makea itse siemenestä kasvatettu tomaatti! :)

Omista kylvämistä taimista nostin yhden sisälle vasta lokakuussa (?) juuri ennen ensimmäisiä pakkasia. Siellä se roikkui olohuoneen katossa, ruskeat oksat ja muutama ISO punainen tomaatti (siis oikeasti vähän isompia kuin tuossa kuvassa)! Jee! Ei ollut hukkaan heitettyä rakkausaikaa keväällä kun hellästi taimille rupattelin :)

Haaveena sitten joskus on, että omakotitaloon tulee iso ihana kasvihuone hyvälle paikalle. Siellä sitten istun ja ihmettelen päivät pitkät ja mutustelen tomaatteja :)

(Täytyy kyllä myöntää, että kyllä kaupasta ostetut kotimaiset kasvihuoneviljellyt tomaatit on vielä mehukkaampia kuin nuo omat tomaatit. Ei riittänyt viime kesän valo ja lämpö, niin kai se on...)

Saas nähdä innostunko tänä keväänä yrttien kasvatuksesta?!?

Laajenna sanavarastoasi

Valituissa Paloissa oli ainakin aiemmin otsikon niminen tietovisasarja. Luin aina pienenä sen ja sitten Nauru pidentää ikää -palstan, jossa oli vitsejä. :)

Meillä kotona sanavarasto laajenee huimaa vauhtia. Kahden sanan lauseitakin on jo tullut. Laita vao! (=laita valo päälle).

Paljon on sanoja, joita hoetaan päivittäin. Aupo ja tähti ovat nyt eniten huudossa.

Aupo=auto, hinni=pingviini, una=juna, pama=banaani, vao=valo, puppa=pulkka, poppa=potta, uu=kuuma

Hei hei, ennään, hauva, vauva, i ha haa, tähti, äiti, mummu, pappa=muumit, EI!, EN! tinne ja ei-tinne = sinne ja ei-sinne..., pum=raketti

Sitten on sellaisia sanoja, jotka vain äiti ja isä tietävät. A-aa, tarkoittaa rasvaa suihkun jälkeen :), iitää=piirtää (piirtäminen on kova juttu nykyään).

Mutta suurimmat näistä ovat AUPO ja TÄHTI! Käy aina ja ihan kaikkeen :) (autoja ja tähtiä varsinkin jouluaikaan kun ulkona näkyi koko ajan).

Rillit veks!

Taas muistellaan menneitä, mutta mikäs niitä on muistellessa, kun vielä muistaa :).

Jo pidemmän aikaa oli ajatuksissa silmien laserleikkaus. Sisko on leikkauksessa käynyt jo noin 10 vuotta sitten ja veljeni ja serkkuni myös. Minulla ei kovin huono näkö ole ollut, mutta sen verran kuitenkin hajataiton pahentaessa asiaa, että ilman silmälaseja en tullut toimeen. Tai tulin, mutta en tunnistanut ihmisiä kuin läheltä, autoilu oli hieman vaarallista jne. Olin silti ajatellut, että silmien laserleikkaus olisi vain oikeasti huononäköisille ihmisille.

Pojan syntymän jälkeen olin jälleen yhteyksissä opiskelukaveriini, jonka kanssa jaan paljon samaa. Meillä on sama etunimi, osa henkilötunnuksesta, ja muitakin samankaltaisuuksia löytyi. Facebookissa sitten huomattiin, että saatiin lapsetkin 9 päivän ikäerolla :). Kovasti viime vuonna tavattiin ja käytiin vaunulenkeillä. Kerran sitten tuli puhetta silmäleikkauksesta ja vasta silloin huomasin, että ystävälläni ei enää ollut silmälaseja (käytti opiskellessa muistaakseni vain luennoilla laseja). Hän kertoi olleensa leikkauksessa, maksaneensa sen ekasta palkastaan valmistumisen jälkeen ja vain kehui kaikkea sitä. Leikkaus oli nopea, paraneminen nopeaa ja elämä ilman laseja hyvin vaivatonta! Niinpä minäkin päätin, että käyn ainakin siinä esitutkimuksessa toteamassa, että voiko silmiäni leikata ja muutenkin kyselemässä. Sattui sitten sopivasti, että näin lehdessä mainoksen ilmaisesta esitutkimuksesta. Varasin ajan ja menin. Kyselin paljon ja sain vastauksia. Silmäni tutkittiin ja todettiin vallan sopiviksi silmäleikkaukseen. Samalla käynnillä tein päätöksen ja varasin ajan itse leikkaukseen. Pari viikkoa oli jännitettävänä.

Itse leikkauspäivänä oli outo olo, tämäkö on viimeinen päiväni ilman laseja. Leikkaus oli todella nopea, ehkä kokonaisuudessaan kymmenisen minuuttia ja lähes kivuton. Tai kipua ei oikeastaan edes ollut, hieman vain epämiellyttävää kun luomea levitetään, mutta puudutusaineet auttoivat. Leikkauksen jälkeen piti odottaa tunti ennen silmälääkärin tarkastusta. Ensimmäinen puoli tuntia meni hyvin, laitoin viestejä tutuille, että nyt juodaan elämäni kalleinta skumppaa, ilman laseja ;). Puolen tunnin päästä puudutusaine oli haihtunut ja silmien pistely alkoi. Silmälääkärin tarkastuksessa en meinannut saada pidettyä silmiä auki, silmät olivat niin valonarat ja pistelivät kuin olisivat täynnä hiekkaa. Sain kuitenkin pidettyä sen verran silmät auki, että lääkäri totesi ne hyviksi ja pääsin kotiin. Mies oli hakemassa autolla, erittäin hyvä juttu, olin nimittäin lähes sokea. Kotiin pääsin sohvalle ja siinä lepäsin illan (leikkaus oli klo 14). Muistelen, että seitsemän aikaan alkoi pistely loppua ja helpotti. Nukkumaan mennessä kipua ei enää ollut ja seuraavana aamuna oli oikein hyvä olo. Näkökyky ei ollut vielä täysin terävä, mutta sitä seuraavana päivänä oli jo täydellistä! Parin viikon ajan piti öisin pitää suojalaseja päässä ja silmätippoja piti laittaa 3 kuukautta, antibioottitippoja viikon verran. Ensimmäinen tarkastus oli kuukauden päästä leikkauksesta ja toinen puolen vuoden jälkeen. Molemmat tarkastukset ovat takana ja näkökyky todettu tasan nollaksi :).
Ainoa asia, joka on ajoittain häirinnyt leikkauksen jälkeen on näön tarkentaminen. Alkuun tuntui välillä, että joutui keskittymään siihen, että näkö tarkentui johonkin aivan kuten kameralla kuvatessa joutuu painamaan napin puoleen väliin, että kamera tarkentaa. Tämä tosin tapahtui silloin, kun ei ollut "mitään nähtävää" eli ei normaali tilanteissa vaan vain sellaisissa tilanteissa, joissa vaan on ja ihmetteli. Tämä johtui todennäköisesti siitä, että silmälasit ohjaavat näköä tarkentumaan putkimaisesti eteenpäin pokien välistä. Enää ei tätäkään vaivaa juurikaan ole.

Leikkaus oli tietenkin aika kallis, niin kuin ne ovatkin. Mutta mielessäni ajattelin, että miten voin laskea hintaa laadukkaammalle elämälle? Olen jo kauan inhonnut silmälaseja, ne ovat aina likaiset, aina tiellä tai hukassa ja naarmuilla. Muutama päivä leikkauksen jälkeen olin jo täysin tottunut elämään ilman, ja miten voinkaan edelleen olla iloinen tuosta päätöksestä mennä leikkaukseen. Urheileminen ja muukin oleminen on vaan niin paljon helpompaa. Tosin olen kuullut kyllä niitäkin tarinoita, että parin vuoden päästä näkökyky on mennyt taas huonoksi, joten ei tästäkään ihan täysin voi olla varma, että loppuelämäni näkisin hyvin ilman laseja (ja se kuuluisa ikänäkö vaanii kuitenkin...) mutta nautitaan nyt tästä hetkestä. Mieskin innostui leikkauksestani niin paljon että kävi myös itse leikkauttamassa silmänsä (perhealennusta tuli 5% molemmille) ja on ollut myös hyvin tyytyväinen päätökseen.

Hejdå prillit!