Aamuhan alkoi tutulla uhmalla. Onneksi ystävä kahden lapsensa kanssa oli tulossa meille ja pelasti tilanteen. Oli ihana nähdä ihmistä, joka ymmärtää ahdistuneen arkeni (hänellä 3v ja 2kk lapset). Tein makaronilaatikon, pistin sen uuniin ja sitten lähdimme leikkipuistoon. Ihan hyvin meni kunnes Peetu otti tyttöä hiuksista kiinni ja minä otin Peetun puhutteluun. Siitä alkoi taas yksi itkupotkuraivari, joka vaan kesti ja kesti. Siinä se yritti sylissäni potkia, lyödä, purra ja vielä lopuksi hakata minua päällään. Ihana äidin pieni kultamuru...! :) No, sekin tilanne on nyt läpikäyty, onneksi puistossa ei ollut muita meidän lisäksi. En tiedä onko lomalta paluu arkeen pistänyt pienen pojan tunteet sekaisin kun on pelkkää taistelua tämä elämä juuri nyt. Kaikkea pitää uhmata, mitään ei totella ja eletään kuin ellun kanat. Ehkä tämä tästä, mutta rankkaa on...
Takaisin tultua maistui makaronilaatikko ja jälkkäriksi kotijuusto, lakkahillo ja omenapiirakka. Vieraat sitten lähtivätkin ja pistin Peetun nukkumaan, nukuttaminen sujui taas ihan hyvin. Päikkärit kestikin pari tuntia, minkä jälkeen alettiin tekemään lähtöä mummin synttäreille. Kivaa oli käydä syömässä kalasoppaa ja näkemässä sankaria sekä siskoa ja veljeä perheittensä kanssa.
Juoksukoulun läksyt kaihersi mieltä ja suuntasin kotiin tultua lenkille. 60 minuuttia oli tänään vuorossa, aika hyvin jaksoin juosta, jonkin verran vielä kävelin (läksyssä olikin 1min kävelyä, 3 min juoksua - suhteessa). Ilta-auringon paistaessa, sänkipeltojen välissä, viileä iltatuuli iholla, mukavaa. Kotona lapset nukkumaan, suihkuun ja iltapalaa syömään.
Mitähän huomenna tehtäisiin?
(Sori, tänään ei kuvia kun päivitän blogia iPadilta)
Pyydän tuhannesti anteeksi, että tällä lailla jäi yksi kommentti väliin vuorokaudeksi. Parannan tapani.
VastaaPoista